Who are you?

Sunnuntai aivolohkojen tuplatunti-päivä. Jos mentäis muutama vuos taaksepäin en varmasti kyhnöttäis lämpöisen peittoseni alla ja kirjottais blogia. Mulla ois pullo punkkuu ja näpit jäässä. Niin ne ihmiset muuttuu. Oon miettiny, että mihinköhän se tyttö, joka käytti poikien farkkuja, kuunteli ug räbää ja oli vaa niin sairaan kova jätkä vaikkei oikeesti tienny mistään mitään, katos. Parissa vuodessa mun jutut on muuttunu aivan totaallisesti ennen heitin rivouksia kavereiden kesken joka juttuun ja olin vaan niin the boss. Ehkä oon ottanu opikseni tai sit en, oon vaan menny elämän virran mukana ja kasvanu ehkä hitusen verran.

On hassuu tuijottaa omaa kuvaa, ku ei oikeestaan tiiä kuka siinä nököttää. Enhän mä nää itteeni ku peiliin katsomalla tms. tavalla. Mä en nää suoraan omilla silmillä muuta kun mun etukropan ja vähän nenän vartta sekä kielen tarvittaessa. Mä en joudu kuuntelee puoliakaan omia juttujani, mä en huomaa jos mun ääni korostuu en välttämättä ees tajuu jos kiukuttelen. En ymmärrä kuinka kukaan kestää mua. En oikeestaan tunne itteeni, miten voisin? Mun elämää ohjaa ääni päässä, joka tälläkin hetkellä kirjoittaessani ohjaa tätä ajatusta. Jos nään itteäni videolla niin kauhistun aina, hyi kuinka kamala ihminen. Kyllä mä tiedän paljon asioita itsestäni, mutten silti kaikkea. Ymmärrän miks puberteetti-ikä on ihmisen vaikenta aikaa. Vaikka kaikki ois hyvin niin ei vaan oo siltikään.